keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Onni on

Pieniä asioita, tyytyväisyyttä tässä ja nyt. Mä oon viime päivinä, tai tämän viikon aikana ainakin saanut huomata, että oon piristynyt kovasti kaikesta fyysisestä väsymyksestä huolimatta. Yhtäkkiä tuntuu, että asiat on taas jotenkin hyvin ja mäkin oon ihan onnellinen tässä ja nyt. Täällä on ollut niin paljon haasteita, että niistä tulis monta sivua juttua, mutta ehkä niihin palataan vielä joskus. tai sitten ei. En tiedä. Nyt kuitenki ajattelin pari kiitosaihetta käydä tänne laittamassa näin nukkumaanmenon kynnyksellä.

No, mikä se nyt sitten on niin hyvin tääällä tai mistä tämä ilo nyt "yhtäkkiä"? Kesän jälkeen kun palattiin takasin tänne kotiin Dhakaan, olo oli vähän yksinäinen. Mun paras ystävä täällä oli lähtenyt ja meidän suomalainen ystäväperhe oli lähdössä myös. Ihmettelin, että miten ne kaikki nyt lähtee ja mistäs mä nyt hommaan uusia ystäviä mulle ja Kevinille. Minä kun taidan olla vähän sellanen, että mielummin muutama läheinen kuin paljon sellasia etäisempiä kavereita. Kaikkien kanssa ei vaan ole yhtä hyvä tai helppo olla, tai ei muuten vaan löydy jutun aihetta. Ite viihdyn ihmisten kanssa, joiden seurassa on vaan luontevaa olla. Sen pitää olla jotenkin aitoa ja avointa. Kyselin sitä silloin vähän Jumalaltakin, että mites sä nyt tälleen tän järjestit. Mutta samalla uskoin, että varmaan tulee jotakin uutta tilalle. Niinhän se usein on. Nyt mulla on ollu niin kiireinen viikko, että joka päivä jotakin jonkun kanssa :) Ja mä niin NAUTIN kun mulla on tekemistä kodin ulkopuolellakin. Varsinkin erään naisen ja hänen kahden pojan kanssa ollaan vietetty paljon aikaa. Heidän pojat on hyvin saman ikäisiä Kevinin kanssa. Ollaan pitkään moikkailtu ja vaihdettu muutama sana klubilla lasten altaalla poikien uidessa, mutta koskaan ei olla tehty mitään yhdessä tai oltu sen enempää tekemisissä. Mistähän sekin nyt sitten alkoi, varmaan hän kutsui meidät luokseen leikkimään tai käytiin yhdessä jossain kaupassa tai jotain. Huomenna ollaankin menossa illalliselle heidän luo. Ne on ruotsalaisia ja oikein mukavia, niinku ruotsalaiset usein on.

Oon oppinu aika paljon itestäni ja omasta luonteestani täällä. Oon huomannu, tai oon kyllä aina tiennytkin, että sen toisen osapuolen on oltava aika aktiivinen ja tehtävä usein se aloite ja sitten mäkin jotenkin rohkaistun sen jälkeen. Se on aika ärsyttävää.  Ehkä se on myös saamattomuutta tai sitten vaan sellasta etten halua tunkeilla kenenkään elämään :) Mutta se on ollut enemmänki este varmaan sille, että oon sitten ollut paljon vaan kotona.

Niin sitten tavattiin kans se yks toinen perhe, josta saatoinkin jo mainta aiemmin silleen vähän vahingossa lasten kautta. Meidän pojat leikki yhdessä ja sitten alettiin juttelemaan. Tai mä jopa ihan oma-aloitteisesti kysyin että ovatko uusia täällä kun siellä nordic klubilla tietää melkeen kaikki vanhat ketkä täällä on olleet siitä asti ku ite tultiin. Ja hekin niin mukavia ihmisiä, että on ollut kyllä kivaa heidänkin kanssa ja ollaan saatu auttaa heitä alkuun täällä ja näyttää joitakin paikkoja mistä mitäkin saa jne.

Että siis näin se Taivaan Isä on meistä ja nyt varsinkin tässä asiassa musta huolta pitänyt ja siitä niin hyvä mieli. Että mä oon saanut kavereita, joiden kanssa tuntuu että on hyvä ja mukava ja rento olla. Ja Kevin on saanut uusia leikkikavereita siinä samassa ja voi että miten hän nauttiikaan päästä muiden lasten leluilla leikkimään! Siitä tulee myös iloiseksi kun lapsi on niin iloinen leikin pyörteissä ;) Helpottaa tosi paljon, että Kevin on niin sosiaalinen ja tekee helposti kavereita. Varsinkin tykkää vanhemmista lapsista erityisesti! heh, siitä olis monta hyvää juttua kuinka hän soluttautuu seuraan kuin seuraan. Olis äidilläkin oppimista siinä ;)

Meidän nelikuinen Alex kehittyy ja kasvaa vauhdilla. Nyt jo nousee konttausasentoon ja heijaa siinä hetken ja sitten taas levähtää. Ilmeisesti ei riitä peruuttaminen, vaan myös eteenpäin olis päästävä. Alex kattoo niin ihailevasti Keviniä ja viihtyy hyvin siellä missä isoveli tekee temppujaan. Kevin taas on ihana isoveli, joka silittää ja halailee pikkuveikkaa tuon tuosta, antaa tuttia, hakee puklurättiä ja hymyilee nätisti. Että mietinkin yks päivä, että onneks Kevin on se isompi kun hänellä on sellanen huolehtivan oloinen luonne ja selkeesti tykkää vauvoista. Sanoikin mulle yks päivä ku juttelin erään naisen kanssa, jolla oli 7-kuinen tyttö, että kato äiti tossa on tollanen samanlainen. Kysyin että mikä? tuommonen niinku alex. Ai vauva? Niin. Näytä sitä Alexille. On ne söpöjä!

Mutta nyt nukkumaan ja näin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti